Lapsuuden trauma, aikuisuus ja Mannerheim

Tahtoisin kirjoittaa siitä, miten lapsuuden trauma on muovannut tapaani olla aikuinen tai aikuistumaton, mutta en kykene. En näe asioita selvästi, en löydä sanoja, käsitteitä. En ehkä edes halua, sillä se voisi koskea liikaa, tulla liian lähelle. Tuoda tunteita, surua ja vihaa pintaan. Siksi käsittelen yhden Suomen historian monumentaalisen, puolijumalaisen ja etäisenkin hahmon, Mannerheimin, elämää. Olen nimittäin voimakkaiden sytojen vaikutuksen alaisena ja oikea olkapää murtuneena kuunnellut joukon hänen elämästään kertovia teoksia. 

Erityisesti tähän trauma-ajatteluun minut johdatti Robert Brantbergin loistavat elämäkertakirjat, jotka eivät juuri psykologisoi marsalkan elämää, mutta niistä minulle aukeava maailma sai tulkitsemaan sitä tähän suuntaan. Hahmottelu on siis täysin omani, joskin esimerkiksi Teemu Keskisarjan teos Hulttio ja Veikko Huuskan artikkeli Mannerheim ja naiset antoivat tietoa ja tulkintaa ottaessaan huomioon ihmiselämän kokonaisuuden lapsuuden ja nuoruuden tapahtumineen.

Jos nyt joku luulee, että otan kantaa Mannerheimiin poliittisesti puolesta tai vastaan, hän erehtyy. Olen kiinnostunut vain ihmisyydestä - ja itsestäni. Mitä on olla ihminen tiettyjen ehtojen ja lainalaisuuksien alaisena. Mannerheimin elämän avulla voin ymmärtää yleisesti ihmisenä olemista, vaikka hän kuuluu ylhäisaatelin jäsenenä, kosmopoliittina, kolmen sodan ylipäällikkönä Suomessa ainutlaatuiseen lajiin, minkä kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Hän on ollut niin historian kerronnan suurmieheksi valama, että olen tiennyt vain hänen yhteiskunnallisen sotilas-sotapäällikkö-valtionhoitaja-presidentti - roolinsa. Ihminen on jäänyt piiloon.


Traumaattinen lapsuus
Askaisten Louhisaari, kreivillisen Mannerheim-suvun perintökartanolinna, oli eksoottisine kasveja ja paviljonkeja sisältävine puutarhoineen niin upea lapsuuden kasvuympäristö, että sen odottaisi olevan lapsille pelkkää päivänpaistetta. Päinvastoin. Seitsemän lapsen, joista Gustaf oli kolmanneksi vanhin, perheessä pidettiin 1870-luvun lopulla yllä kulissia.

Isä, kreivi Carl Mannerheim, oli pahoin velkaantunut uhkapeliriippuvuutensa ja epäonnistuneiden liiketoimiensa vuoksi eikä häntä paljon kotona näkynyt. Ehkä myös siksi, etteivät aviopuolisot tulleet toimeen keskenään. He olivat luonteeltaan täysin erilaisia.

Gustafin äidin, rikkaaseen yrittäjä- ja tehtaanomistajasukuun kuuluneen Helene von Julinin isänperinnön hulivilikreivi oli myynyt ja pantannut, mutta velkojat olivat kintereillä. Louhisaaren menot olivat tuloja suuremmat. Nuorena näytelmiä kirjoittanut ja runoja englannista, saksasta, ranskasta ruotsiin kääntänyt Carl piti iloisesta seuraelämästä. Tunnelma kartanossa oli painostava, koska ristiriidat pidettiin pinnan alla. Aviopuolisot eivät mustamaalanneet toisiaan. Uskon lasten silti vaistonneen ilmapiirin.

Kun Gustaf oli 12-vuotias, paljon matkusteleva isä lähti tilannetta pakoon Pariisiin vuonna 1879. Hän viipyi ja viipyi. Hänen rakastajattarensa Sofia Nordenstamin huhuttiin lähteneen mukaan. Masentunut ja sairasteleva Helene jäi köyhtyneenä yksin lapsikatraan kanssa. Suurena tukena olivat hänen varakkaat sisaruksensa, lasten kaksi isoäitiä, lasten kummit ja myös Carlin sisarukset. Von Julin-suvun oli vaikea ymmärtää Carlia ja Mannerheimien Helenea. Silti suku tuki lapsia ja kirjeet singahtelivat taajaan tahtiin.

Kaiken päätteeksi Helene kuoli kauan riuduttuaan sydänkohtaukseen tammikuussa 1881 38-vuotiaana. Carlin konkurssin takia Louhisaaren ja perheen Helsingin kodin irtaimisto pakkohuutokaupattiin, itse kartanon Carl möi sisarelleen. Lapset hajaantuivat sukulaisten kasvatettavaksi ja huollettavaksi Ruotsiin, Suomeen ja Venäjälle. He pitivät yhteyttä kirjeitse, tapasivat loma-aikoina ja tukivat toisiaan. Gustafista kantoivat vastuuta Helenen sisar Hanna ja veli Johan Albert Edvard von Julin, Fiskarsin tehtaanpatruuna. Rahasta Gustafilla oli nuoruudessaan jatkuva pula. Isä-Carl vihittiin Sofia Nordenstamin kanssa. Neljän vuoden päästä hän palasi vaimonsa ja heille syntyneen tyttären kera Helsinkiin ja perusti kirjoituskoneita maahan tuovan yrityksen.

Lasten isä-suhde oli siis heiveröinen. Isä matkusteli jatkuvasti pelaamassa ja liiketoimia hoitamassa Pietarissa, Pariisissa, Lontoossa, Yhdysvalloissa. Tuohon aikaan kotiopettaja, lastenhoitajat ja muut palvelijat kasvattivat aatelislapset, isä ja äiti olivat vierailijoita lastenhuoneessa. Ehkä Helene von Julin oli normaalia kiinteämmässä suhteessa lapsiinsa.

Gustaf kouluhulttiona
Hän oli jo lapsesta saakka vilkas ja huimapäinen. Mutta ehkä jotkut piirteet hänen käyttäytymisessään juontuivat ja voimistuivat kotitilanteen takia. Murrosikäinen voi reagoida voimakkaasti, koska oman itsen etsintä on muutenkin kuohuntavaiheessa.

Gustaf kävi Helsingissä yksityistä lyseota, jossa hän oli luokan johtaja, etenkin kolttosissa. 12- vuotiaana hänet erotettiin vuodeksi, koska oli kivittänyt lähitalon ikkunat rikki. Kouluun hän ei koskaan palannut. Sen sijaan hän siirtyi Haminan kadettikouluun tullakseen Suomen armeijan sotilaaksi ja upseeriksi.

Hän ei viihtynyt koulussa eikä maalaismaisessa ja pienessä Haminassa, jossa kauniit neidotkin olivat hänen mukaansa harvassa. Hän rikkomusmerkintänsä karttuivat: lunttausta, häiriköintiä, ohjesäännön kaikenlaista rikkomista. Muutaman vuoden päästä juopottelua, naisseikkailuja. Kunnes hänet erotettiin hänen karattuaan kiellettyyn huvitteluun, kestikievariin ja tuttujen luo ryyppäämään, vuoteeseen oli laitettu harhautukseksi manttelista tehty nukke.

Avioliitto epäonnistui
Gustaf ei ollut kiinnostunut pienen Suomen armeijan harvoista upseerinpaikoista. Hän tähtäsi korkeammalle, seurapiireihin, ylenemismahdollisuuksiin, mainetekoihin. Hän pääsikin Pietarin Nikolain ratsuväen kouluun. Ja tyylikkäänä pitkänä aatelisena ajan eliittijoukkoihin, chevalier-kaartiin, joka oli alun perin keisarin henkivartiokaarti, ja keisarilliseen hevostallihallintoon. Kaartilaisena hän osallistui hovin tapahtumiin, kruunajaisiin, hautajaisiin ja tutustui tsaaripariin.

Isäänsä hän muistutti siinä, ettei osannut hoitaa raha-asioitaan vaan eli jatkuvassa rahapulassa. 25- vuotiaana tilanne korjaantui, kun hän nai rikkaan ja orvon kenraalintyttären, Anastasia Arapovan. Rakkaudesta ei ollut kyse, Gustaf vältteli pitkään tyylikkääseen upseeriin ihastunutta naista. Mutta miehen kummitäti ja hänen ystävättärensä  järjestivät avioliiton, painostivatkin. Ja kun Gustaf tajusi liiton tuomat edut, hänkin suostui. Vaimon varoilla hän maksoi velkansa pois.

Mikään perheenisä Gustaf ei koskaan ollut. Hän tapaili muita naisia ja vietti iloista seuraelämää. Eikä tiennyt, miten olla isä ja kasvattaa tyttäriään. Anastasia sai tarpeeksi ja muutti lasten kanssa Pariisiin vuonna 1902. Virallinen ero tuli vasta vuonna 1919. Tyttäriä Gustaf tapasi lomillaan eri puolilla maailmaa, esimerkiksi söi ravintoloissa päivällisiä heidän kanssaan.

Runsaasti lyhytaikaisia naissuhteita
Vaikuttaa siltä, että Gustaf ei ollut avioon sitoutuvaa tyyppiä. Naisia oli hänen ympärillään koko elämän ajan kymmenittäin. Illallisia, balettia, teatteria, tanssiaisia, oopperaa, konsertteja, laukkakilpailuja heidän kanssaan. Mutta ei pitkäaikaisia suhteita. Tämä tunne- elämän etäisyys voi juontua lapsuuden kotitilanteesta. Yksi hänen ystävättäristään kuvasi häntä kirjeessään älykkääksi, mutta tunnekylmäksi.

Levottomuus huokuu Gustafin elämästä. Kosmopoliitti, joka matkustaa koko ajan: Pietari, Tukholma, Helsinki, Pariisi, Lontoo, Berliini, Varsova...

Rooli- ja urakeskeinen Gustaf
Chevalier-kaartin ja keisarillinen hevostallihallinon tehtävät, kuten edeltävän koulutuksen, Gustaf hoiti tunnollisesti ja lähes moitteitta, mutta hänen sotilaallista kunnianhimoaan ja haluaan päästä näkyväksi,  ne eivät tyydyttäneet. Päämäärään aukeni tilaisuus, kun Japani aloitti sodan Venäjää vastaan vuonna 1905 ja Mannerheim sai oman joukko-osaston johtaakseen.

Mannerheim näyttäytyy kirjallisuuden valossa tarmokkaana ja työlleen antautuvana, juominenkin taisi vähetä. Hänen yksityiselämänsä näyttäytyy liberaalina: esimerkiksi avioero ja lukuisat suhteet myös naimisissa oleviin naisiin. Toisaalta hän on spartalainen sotilas kapeine sotilasvuoteineen ja säännöllisine päiväjärjestyksineen. Suurriistanmetsästäjä ja Aasian tiedustelija hän oli myös. Kuvaa inhimillistää se, että hän ei suinkaan ollut virheitä tekemätön sodan johtaja. Niin kuin ainakin minä lapsena luulin.

Hänen arvonsa vaikuttavat suurimmalle osalle ylhäisaatelille ominaisilta, jotenkin jäykiltä ja yhteiskunnan vallitsevat olot säilyttäviltä. Hän halusi pitkittää esimerkiksi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarisen eduskunnan tuloa Suomeen. Suomen kieltä hän opetteli vasta palattuaan Suomeen 1910-luvun lopulla. Kotikieli Anastasian kanssa oli ollut ranska, työkieli venäjä, äidinkieli ruotsi. Hän arvosti herkullista ruokaa, konjakkia, sikareita, silkkisiä alusvaatteita. Bolsevikkivallan on täytynyt olla hänelle kauhistus. 









Kommentit