Kuolema - ankara raja

Saatuani tiedon siitä, että syöpäsolut olivat aktivoituneet vasemmassa kainalossani, makasin sängyssä viikonlopun ja prosessoin asiaa. Kuolema oli astunut askeleen lähemmäksi. Tepsisivätkö uudet vahvemmat solumyrkyt ja mitä sivuvaikutuksia saisin? Olin saanut elää kaksi ja puoli hyvää vuotta levinneen rintasyövän toteamisen jälkeen. Nyt oli uusi tilanne edessä, josta ei olisi mitään varmuutta. Kuinka paljon elonpäiviä olisi jäljellä? Ja mikä niiden laatu olisi?

Kuolemaa olin toki käsitellyt silloinkin, kun tauti diagnosoitiin. Kun en tiennyt, tepsisivätkö sytostaatit ja sädehoito? Kuolisinko vai jäisinkö eloon? Nyt kuoleman mahdollisuus kouraisi entistä tuntuvammin. Sen ehdottomuus hahmottui selkeämmin. Kuolema on jotain, jolle en voisi mitään. En yhtään mitään. Sillä on voima asettaa lopullinen raja tälle nykyisin tietämälleni elämälle. Kuolemalla on voima tuhota kehoni, en hengittäisi enää, sydämeni lakkaisi lyömästä. Kehoni ehkä poltettaisiin ja laitettaisiin uurnassa hautaan. Enkä tiedä varmasti, mitä sen jälkeen tapahtuisi.


Kuoleman ehdottomuus järkytti minua
Olin elänyt tietäen, että voisin vaikuttaa moneen asiaan elämässäni. Olin elänyt se mielessäni. Mutta kuoleman tuloon en voisi vaikuttaa. Olin kohdannut voittajani. Voimakkaamman kuin itseni. Tuntui kuin olisin saanut uuden perspektiivin elämään. Se näkökulma määräytyi elämän lopusta, kuoleman ehdottomuudesta käsin. Tuo kokemus jätti jäljen sisimpääni, tuntui kuin rajat olisivat menneet kohdilleen. Uskaltaisiko sanoa, että nöyrryin - hieman. Mikään ei ole kuin ennen. Katson tätä hetkeä, jota elän, tuosta perspektiivista, kuoleman ehdottomuudesta käsin. Tuntuu kuin olisin tarvinnut tätä kokemusta. Pystyäkseni elämään -rikkaammin.

Elämää kuoleman näkökulmasta - vapautumista
Tuo perspektiivi antaa voimaa olla paljas ja niin rehellinen kuin pystyy. Tunnen olevani pohjalla. En ehkä edes tajua tällä hetkellä, ettei tämä ole vielä se lopullinen pohja, sinne olen vasta matkalla. Pohja on vasta hipaissut minua. Jokin on irrottanut minua tästä näkyvästä.

Samalla tämä on vapautumista, joka karkottaa pelkoa. Tämä kokemus antaa voimaa elää, kohdata arjen ja ihmiset kaikkine kummallisuuksineen. Tajuan, että olen tuhkaa. Ja niin on hyvä. Voin ottaa vastaan sen, mitä elämä tuo. Jokainen kuoleman hipaisu valmistaa minua lopulliseen eroamiseen tästä maailmasta. Sitä tarvitsen - elääkseni.


Mitä kuoleman jälkeen?
En tavoita kuolemanjälkeistä elämää, mitä se voisi olla. Jollain tavalla olen vakuuttunut, ettei elämä pääty kehon häviämiseen. Jokin jatkaa elämää. Millä tavalla, missä? En tiedä. En ymmärrä. 

Tunnen usein olevani niin kiinni tämänpuolisessa elämässä, etten osaa asennoitua tulevaan avoimesti. Tuonpuolisen elämän hahmottaminen tämänpuolisen elämän perspektiivistä lienee luonnollista. Mutta nyt olen alkanut kapinoida. Jospa tämänpuolisessa syntyneet ajatukseni määrittelevät myös käsitystäni tuonpuoleisesta ja saavat aikaan jumeja. On hyvä, että  kyseenalaistan ajatteluani.

Kommentit

Lähetä kommentti