Äidin syöpä ja nuoret

Vanhemman vakava sairaus ja lapset, ehkä jo aikuiset, on kipeä yhdistelmä. Ilmassa leijuu kuoleman- ja menetyksen pelko ja jotenkin pitäisi kai toimia. Ehkä sairastunut ja läheiset alkavat hiljaa kysellä mielessään, millainen meidän suhteemme on ja on ollut. Voimmeko olla rehellisiä ja avoimia? Pitääkö vetää jotain roolia? Mitä tukea annan ja miten sairastunut itse suhtautuu asiaan?

Sairastunut kantaa joskus sekä omaa sairauttaan, omia tunteitaan että läheisten tunteita, mikä tuntuu aika raskaalta. Kukin läheisistä reagoi omalla tavallaan. Pienetkin lapset vaistoavat sen, mitä ei sanota ääneen. 

Oma kokemukseni on lähinnä ajalta, jolloin imusolmukkeisiin ja selkärankaan levinnyt rintasyöpäni todettiin pari vuotta sitten. Lapseni ovat kolmekymppisiä ja elivät jo tuolloin omissa parisuhteissaan. Lapsenlapsia minulla ei vielä ole. 

Syyllisyys ja häpeä mukana
Jotenkin nuo tunteet liittyivät siihen ajatteluun, etten äitinä ja ihmisenä ollut pitänyt tarpeeksi hyvää huolta itsestäni. Vaikka eihän sairaus aina omin voimin ja toimin pysy loitolla. Syytin kuitenkin itseäni. Pidin itseäni myös lasteni terveydestä huolehtivana henkilö. Olin neuvonut heitä terveysasioissa. Luulin tietäväni. Mutta itse asiassa lapseni painostivat minut lääkäriin, jonne hakeuduin heidän pyynnöstään. He näkivät väsymykseni ja selkäkipuni, joka pakotti paistamaan letutkin istualtaan, mutta jota sitkeästi luulin issiakseksi. Olin lyönyt laimin mammografia-tutkimukset. 

Tunsin häpeää. Olinko antanut taudin edetä niin pitkälle. Minä sairaudellani aiheutin hätää omille lapsilleni, joita sisimmässäni koin suojelevani. Tunsin tulleeni ongelmaksi lapsilleni. Häpesin heikkouttani: sairastumista ja myöhään lääkärille menoa. Tämä ajattelutapa on nyt ajatellen hyvin itsekeskeinen ja egoani ylläpitävä. Esiinnyn keskipisteenä. Syyllisyyskin voi olla suurta egoismia. Oli terveellistä pudota omasta "kaikkitietävän" ja "kaikkivoivan" asemasta. Heikoksi. Apua tarvitsevaksi. Tietämättömäksi. "Epäonnistuneeksi". 

Mutta juuri "putoamista" tarvitsin. Tähän hetkeen tulemista. Sairauden kautta maailmankaikkeus tahtoi ja antoi minulle hyvää. Uutta ymmärrystä. Valoa ja näkyväksi tuloa. Oikeat mittasuhteet, egon pienenemisen. Siksi en ole lainkaan katkera syöpäkroonikko. Päinvastoin. Elämäni helpottui, vaikka muuta luulisi. Minua kannetaan. Olen kiitollinen.

Oman kuolemanpelon kohtaaminen
Siinä, mitä lapseni tunsivat, en ole asiantuntija. Voin vain aavistella. Toisaalta omat ja heidän tunteensa tuntuivat olevan yhteydessä toisiinsa. Pitikö heidän kasvaa huolehtimaan ihmisestä, joka huolehti heistä lapsena ? Vaihtuivatko roolit? Sekasotkua ajoittain. Oma tunnetilani on ollut ja oli riippuvainen heidän tunnetilastaan. Ja päinvastoin. Läheisriippuvuutta siis.

Sen tajusin, että oli oltava rehellinen ja avoin heille, jotka olivat minulle läheisimpiä. Oli tultava esiin syöpäsairaana ja ehkä kuoleman omana. Heikkona. Ja tunnustaa, että lapseni olivat tajunneet tilanteeni aiemmin kuin minä, joka elin itsepetoksessa. Jos solumyrkyt eivät tehoaisi, edessä olisi kuolema aika pian. Ja vaikka ne tehoaisivatkin, kuolema on näkyvissä. Vain rehellisyyden ja avoimuuden kautta tunsin voivani kohdata lapset niin kuin tulee.

Tunteiden kohtaaminen ja keskustelu nuorten kanssa oli tieni. Oman haurauteni, heikkouteni ja pelkoni näyttäminen. Mutta sekin kääntyi päälaelleen. Omien tunteiden kohtaaminen antoikin lujaa pohjaa jalkojeni alle. Minun oli ensin koettava jossain määrin oman kuolemani minussa aiheuttama pelko ja muut tunteet. Se teki minut vahvemmaksi kohtaamaan nuorteni tunteet. Jotta emme levittäisi kukin pelkoamme toisiimme.

Nuorteni elämänkokemus ei 30-vuotiaana voinut olla sama kuin vaikkapa kuusikymppisellä. He olivat nähneet suvussa syöpäsairaita, jotka olivat kuolleet muutamassa kuukaudessa taudin toteamisesta. Ehkä he ajattelivat, että äidillekin käy niin.

Tunsin pystyväni kohtaamaan nuorten tunteet. Kasvoimme ikään kuin erillisiksi ihmisiksi yhteisistä läheisriippuvuuden tunnemöykyistä. Vieläkin on vaikeata kohdata tunnetasolla, jos minua jokin pelottaa oman lapsen elämässä. Mutta syöpäkokemus auttoi eteenpäin tässä asiassa. 


Avoin keskustelu parasta
Se, että on tilaa kaikille kysymyksille, on pelottavaa. Kun poikani kysyi, halusinko kuolla, koska en ollut ajoissa mennyt lääkäriin. En tiennyt mitä vastata. Jouduin sitä yksinäisyydessä pohtimaan puolelta ja toiselta. Miksi oikeastaan lykkäsin lääkäriin menoa? En oikein tiennyt itsekään. Oma musta pisteeni vaikutti tosi pimeältä. Sen syöpä paljasti. Alueen, jolla olen ollut tiedostamaton. 
Tyttäreni puolestaan kysyi: "Miten hautajaiset järjestetään Ruotsissa?" Lupasin kirjoittaa toiveita, ohjeita ja antaa nimiä, joihin turvata.

Luulen auttaneeni nuoria avoimuudella ja tunteille tilan antamisella. Omahyväisyyttä ehkä. Rehellisesti sanottuna, en tiedä, mitä kaikkea heidän sisällään myllersi silloin ja nyt, mitä he keskenään ja muiden lähisukulaisten kanssa puhuivat ja mitä tuosta kaikesta suodattui minulle. Tämä tulkintani on täysin omani.

Kypsymistä, lähentymistä
He olivat avoimia, hankkivat tietoa Ruotsissa lääkäreiltä  - englanniksi, pyysivät myös kirjallisen sairaskertomukseni. Tulivat kumppaneineen luokseni auttamaan. Tyttären ruotsalainen avopuoliso ajoi Göteborgista Keski-Ruotsiin hakemaan minut sinne. Helsinkiläisen poikani avopuoliso siivosi yksiöni katosta lattiaan. Poikani kävi kaupassa ja laittoi ruuat. Vietimme joulun yhdessä Göteborgin lähellä. Nuoret valmistivat kaiken. Taisivat stressata aika lailla, koska halusivat tehdä "lapsuuden joulun". Minua ajatellen, luulen. Itse vietin solumyrkkyjen ja sädetyksen heikentämänä suurimman osan ajasta sängyssä. Sinne he minua palvelivat.

Itse koin tulleeni tässä prosessissa heitä entistä lähemmäksi. Rakkaus tuli näkyvämmäksi. Ehkä hekin kypsyivät syvyyssuunnassa, näin aavistelen. Kosketus kuolemaan on mahdollisuus kasvaa kiinni elämään ja sen realiteetteihin. Ehkä arvostaa elämää enemmän.


Kommentit