Mitä ihmettä teen somessa?

Jos joku olisi pari vuotta sitten sanonut minusta, että kirjoitan tulevaisuudessa blogia, josta tiedotan Facebookissa ja keskustelen siellä, olisin pitänyt ajatusta outona. Ei ollut tapanani päivittää Facebook -sivuani, jonka sain vaivoin luotua. En hankkinut Fb -kavereita aktiivisesti. Saatikka että olisin "tykännyt" toisten merkintöjä. Joskus saatoin kurkistaa päivitysvirtaan. Kuuluin siis sarjaan " satunnaiset stalkkaajat". Ilmeisen inhottava ihmisryhmä.

En ole vieläkään somen ylin ystävä. Instat, twitterit ja snapchatit ovat minulle hepreaa. En käy "tykkäämässä" moniakaan päivityksiä. Mutta bloggaaminen antaa niin paljon iloa, että läsnäoloni somessa on kasvanut. Ilmeisesti krooninen syöpäni vaikutti asiaan. Pysähdytti paikoilleen. Myös kirjoittamaan ja jakamaan muille.

Blogissa saan ääneni kuuluviin. Kokonaisvaltaisesti. Ja kun vielä kuvittelen antavani muille jotain postauksillani. Nautin yhteydestä toisiin, keskustelusta, ajatustenvaihdosta, koska vietän sairauteni takia paljon aikaa kotisohvalla. Ja vielä tänä korona-aikana.


Miksi en tee tilapäivityksiä?
Kyllä teen, mutta vain blogissa. Se sopii minulle paremmin.

Arastelen antaa elämääni kuvien ja lyhyen tekstin muodossa julkiseksi. Missä olen käynyt ja kenen kanssa. Haluan pitää paljon itselläni, vaikka olen avoin sisäisistä asioistani. Ne kiehtovat itseäni. Ehkä syynä on sairauteni. Valitsen siis avoimuustapani ja -asteeni. Mutta ehkä niin tekevät muutkin. En tiedä.

Facebookissa näkee ihmisten kiinnostuksen kohteita, perheen keskeistä yhdessäoloa, välittämistä, onnellista parisuhde-elämää, leipomuksia ja remontteja, saaliita, liikuntaa, työsuorituksia, juhlia, aterioita, matkoja lähelle ja kauas, eläimiä joka lähtöön. Muistelua. Iloa. Itsensä hyväksymistä. Maisemia, kukkia.

Jokainen, myös minä, haluaa tiedottaa muille, mitä kuuluu ja tahtoo toisten jakavan ilonsa. Inhimillistä. Myös omia mielentiloja ja surujakin Facebookissa  jaetaan, mutta harvemmin. Ehkä yksityisviesteissä ja ryhmissä enemmän.

Huomaan joskus miettiväni, onko päivityksissä, ja omassa blogissakin, jokin viesti toisille. Millaisena kirjoittaja tahtoo -tiedostamattaan- , että muut näkevät hänen elämänsä. Ehkä hän itse haluaa nähdä samoin. Ja näkeekin. 


Miksi en osallistu yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa?
Somessa keskustellaan vaikka mistä: ruuasta, maahanmuuttajista, yhteiskunnan asioista. Rehellisyyden nimissä keskustelu on harvoin korkeatasoista. Usein mielipiteen heittelyä sinne tänne. Uskalletaan kovaakin lohkaista. Ja ne vastakkainasettelut. Olen tätä ryhmittymää ja sinä vastakkaista. Leimoja ja lyöntejä. 

Olen tulkinnut niin, että ihmisego vahvistuu ryhmässä, jossa ollaan samanmielisiä. Ja se voimistuu myös, jos toinen ryhmä koetaan vastustajana, jopa vihollisena. Väärässä olijana.

Kirjoitin kerran yhteen ryhmään mielestäni asiallisen, mutta hieman "erilaisen" kannanoton. Sain "tykkäyksiä" vain niiltä, joiden kanssa olin ollut yhteydessä kasvotusten. En tiedä, pitikö kukaan heistä oikeasti mielipiteeni sisällöstä. Ehkä he halusivat "peukuttaa"pelkän tuntemisen takia. Olen epävarma siitä, miten homma toimii.

Ystävyys ja ryhmä
Minusta pelkästään Facebookissa ei voi olla todellisesti ystävä. Kaveri ehkä jollain tasolla. Ystäviä ollaan kasvotusten. 

Ihminen postaa siitä, mikä häntä kiinnostaa ja koskettaa. Ja toiset lukevat ja "tykkäävät" niitä, mitkä heitä kiinnostaa ja koskettaa. Yksinkertaista. Eläköön vapaus! Mutta jos minun pitää tehdä "tykkäys" siksi, että ollaan kavereita tai tuttuja, alkaa ahdistaa. En halua nähdä Facebookia pelinä, jossa eletään kiitollisuudenvelassa ja riippuvuudessa. Hyvä ja kohtelias, kannustava keskustelukäytös on tietenkin kannatettavaa.

Tulkitsen, että some-ystävyyden ja ryhmäkuuluvuuden etsinnässä ihminen ehkä hakee tukea omalle identiteetille.Tai mielipiteelle, joka samastuu omaan minään. Haluan lisää. Tykkäämisiä, hyväksyntää. Samanmielisyyttä. Inhimillistä. Ja sitä teen itsekin. 








Kommentit

Lähetä kommentti